19.10.1998

Toimitus

Haukiputaan kunnan Haukiputaan kylässä ja Iin kunnan Etelä-Iin kylässä suoritetussa tietoimituksessa ensin mainitussa kylässä sijaitsevan Mäen tilan RN:o 91:7 omistajat A ja B vaativat muun ohella tienpitäjän tilasta tieoikeudella luovutetulta alueelta ottamasta sekä luiskiin jääneestä maa-aineksesta korvaukseksi 5,50 markan kuutiometrihinnan mukaan, ensiksi mainitusta 27 051 kuutiometriltä 148 500 markkaa ja jälkimmäisestä 21 636 kuutiometriltä 118 998 markkaa.

Toimitusmiehet totesivat, että tie sijaitsi alueella, jolla ei ollut vahvistettuja kaavoja. Haukiputaan keskustan läheisyyden vuoksi alueella katsottiin kuitenkin olevan maa- ja metsätalousmaata korkeampi arvo. Tieoikeudella otetun alueen maapohjasta määrättiin korvausta 0,9149 hehtaarista 30 000 markan mukaan hehtaarilta eli yhteensä 27 447 markkaa. Pituus- ja poikkileikkauspiirrosten mukaan tiealueella oli ollut tienpitoainetta, jonka tienpitäjä oli hyödyntänyt tien tekemisessä. Koska maanomistajalla ei ollut ollut alueella maa-aineslain edellyttämää lupaa maa-aineksen ottamiseen, maa-ainesta oli voinut ottaa vain kotitarvekäyttöä varten. Korvaus oli määrättävä sen mukaan, mitä luovuttaja luovutti eikä sen mukaan, mitä lunastaja sai. Tiealueeksi otettu alue oli korvattu 30 000 markan hintaan hehtaarilta eli 10-15 -kertaisesti sen metsätalousarvoon verrattuna. Siten korvaukseen sisältyi myös korvaus mahdollisen maa-aineksen kotitarvekäytön estymisestä.

Pohjois-Suomen maaoikeuden tuomio 13.2.1996

A ja B valittivat maaoikeuteen.

Maaoikeus totesi, että 1.1.1982 voimaan tulleen maaaineslain 4 §:n mukaan maa-ainesten ottamiseen oli saatava lupa. Lupa ei kuitenkaan ollut tarpeen, jos aineksia otettiin omaa tai toisen tavanomaista kotitarvekäyttöä varten. Lain 2 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan laki ei koskenut rakentamisen yhteydessä irrotettujen ainesten ottamista ja hyväksikäyttöä, kun toimenpide perustui viranomaisen antamaan lupaan tai suunnitelmaan.

Vahvistettu tiesuunnitelma vastasi maa-aineslaissa tarkoitettua lupaa. Sen nojalla maanomistaja ei kuitenkaan voinut ottaa maa-ainesta vaan ainoastaan tienpitäjä. Tiesuunnitelma oli samalla toteutettava ja tienpitäjäkin voi ottaa maa-ainesta vain sanotun tien rakentamisen yhteydessä.

Valittajilla ei ollut ollut maa-aineslain 4 §:n 1 momentissa tarkoitettua lupaa alueella eivätkä he siten lain voimaantulon jälkeen olleet ilman asianmukaista lupaa voineet ottaa maa-aineksia omistamaltaan kiinteistöltä muuhun tarkoitukseen kuin tilan kotitarvekäyttöä varten.

A ja B, jotka ammatikseen harjoittivat maansiirtourakointia, eivät olleet osoittaneet, että heillä olisi ollut myöskään maa-aineslain 5 §:n 1 momentin tarkoittamaa ottamissuunnitelmaa alueelle tiealueen haltuunottohetkellä tai toimituksen lopettamishetkellä. Heillä ei siten olisi ollut mahdollisuutta ottaa maa-ainesta myytäväksi tai muutoin pois kuljetettavaksi.

Tiealueeksi otetut tilukset oli korvattu 30 000 markan hehtaarihinnan mukaan. Kun maapohja oli korvattu odotusarvomaan arvon mukaan huomattavasti korkeampaan hintaan kuin mitä alueen arvo oli metsätalousmaana, maaoikeus katsoi toimituksessa määrättyjen maapohjakorvausten sisältävän myös korvauksen mahdollisesta maaaineksen kotitarvekäyttöä vastaavasta menetyksestä.

Näillä perusteilla maaoikeus hylkäsi valituksen.

Perustelut

A:n ja B:n omistamasta Mäen tilasta RN:o 91:7 tiealueeksi otetulla alueella on ollut soraa, jonka tienpitäjä on osaksi käyttänyt tien tekemisessä.

Kiinteistön omistajalla on oikeus saada alueen luovuttamisesta tietarkoitukseen täysi korvaus tienpitäjältä yleisistä teistä annetun lain 62 §:n 1 momentin 1 kohdasta ja 67 §:n 1 momentista ilmenevien periaatteiden mukaan. Korvaus määrätään alueella ennen tiealueeksi osoittamista olleen käyttömahdollisuuden perusteella sen mukaan mitä luovuttaja menettää ja riippumatta siitä, mitä tienpitäjä saa. Korvausta määrättäessä ei oteta huomioon tiehankkeen omaisuuden arvoa korottavaa tai alentavaa vaikutusta.

Maa-aineslain 4 §:n mukaan ainesten ottamiseen muuta kuin tavanomaista kotitarvekäyttöä varten on saatava lupa. Tienpitäjä ei ole tarvinnut lupaa soran ottamiseen tiealueelta, koska sanotun lain 2 §:n 1 momentin 2 kohdan ja maa-ainesasetuksen 1 §:n 2 kohdan mukaan laki ei koske rakentamisen yhteydessä irrotettujen ainesten ottamista, kun toimenpide perustuu tiesuunnitelmaan niin kuin tässä tapauksessa.

A:lla ja B:llä ei ole ollut lupaa ainesten ottamiseen tiealueeksi otetulta alueelta. Heille on kylläkin myönnetty Mäen tilalle ainesten ottolupa muuhun alueeseen.

Maa-aineslain 6 §:n 1 momentin mukaan lupa ainesten ottamiseen olisi kuitenkin ollut myönnettävä ellei tiehanketta olisi ollut, jos asianmukainen ottamissuunnitelma olisi esitetty eikä ottaminen tai sen järjestely olisi ollut ristiriidassa lain 3 §:ssä säädettyjen rajoitusten kanssa. Jos lainmukaisia esteitä luvan saamiseen ei ole ollut, soranottomahdollisuus on saattanut vaikuttaa kiinteistön arvoon. Tämä on otettava huomioon täyttä korvausta määrättäessä.

Tässä asiassa ei ole käsitelty A:n ja B:n mahdollisuutta saada lupa maa-ainesten ottamiseen puheena olevalta alueelta eikä niin ollen muutoinkaan selvitetty, onko alueella ollut edellä tarkoitettua arvoa, jota maanmittauslaitoksen keskushallinnon lausunnossa nimitetään ainestenottoalueen odotusarvoksi.

Alueen arvon selvittäminen odotusarvoisena ainestenottoalueena tapahtuu parhaiten toimituksessa.

Päätöslauselma

Maaoikeuden tuomio ja toimitusmiesten ratkaisu kumotaan alueen luovuttamisesta tietarkoituksiin Mäen tilasta RN:o 91:7 määrättävää korvausta koskevalta osalta. Asia palautetaan toimitusmiehille A:n ja B:n korvausvaatimuksen käsittelemiseksi ja korvauksen määräämiseksi siltä osalta kuin asia on ollut maaoikeuden tutkittavana. Uudessa käsittelyssä toimitusmiesten tulee ottaa huomioon edellä lausuttu palauttamisen syy ja menetellä muutoinkin laillisesti.